Aamut aloitettiin ringissä pohtimalla päivän teemaa. Käytössä oli puhujakeppi, joka palautettiin oman puheenvuoron jälkeen piirin keskelle odottamaan seuraavaa puheenvuoroa. Kuva: Line Skov
“Ongelma on ratkaisu!” - Jaettuja kokemuksia Kreikan Permaculture Design Course -kurssilta
24.09.-9.10.2019 Kreikassa Peloponnesoksen niemimaalla järjestettiin permakulttuurisen suunnittelun peruskurssi (PDC), joka toteutettiin EU -rahoituksella italialaisen Naumanni Permaculture ja kreikkalaisen Southern Lights -ekoprojektin yhteistyönä. Osallistujia oli 30 henkilöä viidestä eri EU-maasta. Jokaisesta maasta oli valittu kuusi osallistujaa. Suomessa kurssin yhteistyötahona ja osallistujien valitsijana toimi SKEY. Kurssin opettajana toimi italialainen Giuseppe Sannicandro, joka rautaisella ammattitaidollaan, kokemuksella ja lukuisilla tiedonjyvillään kasvatti meistä kahdessa viikossa uusia aloittelevia permakulttuurin asiantuntijoita.
Mikä ihmeen permakulttuuri?
Permakulttuuri on australialaisen Bill Mollisonin kehittämä filosofia ja oppi luonnonmukaisesta viljelystä ja kestävästä elämäntavasta. Se vaalii luonnon ja yhteisön suhdetta, huolehtien että yhteisön jäsenet saavat oman osuuden tuotetusta sadosta.
Kurssin aikana opiskelimme permakulttuurin perusperiaatteita: eettisiä ohjeita ja käytäntöjä, sekä sitä, minkälaisia kestäviä valintoja tulisi tehdä luonnon monimuotoisuutta säilyttäen ja kunnioittaen.
Auringonnousun aikaan muutamat kurssilaiset ohjasivat joogaa.
Opettelimme tunnistamaan ilmaston, sääolosuhteiden ja ympäristön vaikutuksia ekosysteemiin, geograafisia elementtejä, tekniikoita veden säästämiseksi ja keräämiseksi sekä ruokametsän perustamisen periaatteita. Koulutuksen oleellisena osana, ja yhtenä permakulttuurin periaatteena on ”human care”, eli yhteisöstä huolehtiminen sosiokraattisiin menetelmiin tutustuen. Kolmenkymmenen henkilön oppiryhmän yhteiselosta tulikin käytännön kokeilu siitä, kuinka yhteisöllinen päätöksenteko toimii ja mitä haasteita saattaa tulla vastaan.
Suomesta osallistuneet Miia ja Anni kertovat kokemuksistaan kurssista.
Anni kertoo
Kurssi tuli kohdalleni juuri sopivaan aikaan. Olin juuri palannut takaisin Suomeen Keski-Amerikassa oleskelun jälkeen. Seuraava siirto oli muuttaa maaseudulle perheeni omistamaan 30-luvun hirsitaloon. Omavaraisempi elämä, kaupungista irtaantuminen ja kestävät valinnat olivat olleet mielessä jo useamman vuoden ajan, ja nyt kurssi tarjosi sopivat eväät uuden elämän alkamisen kynnyksellä.
Minulla on entuudestaan puutarhurin perustutkinto, mutta en ole tehnyt alan töitä lähes lainkaan. Kaupallisuus ja tehokkuus, joista koulutus ammensi, ei kiinnostanutkaan minua. Vuosien saatossa törmäsin permakulttuuriin eri yhteyksissä. Ymmärsin että se täytti minussa sen aukon, jonka puutarhurin opinnot olivat jättäneet tyhjäksi: ihmisen vastuu ja velvollisuudet ympäristöön nähden.
Kuinka hyväksyä kaaos
Kurssi selkeytti minua hahmottamaan, kuinka luonto toimii omilla periaatteillaan ja on jo valmiiksi täydellinen. Ihmisen tulee toimillaan ylläpitää ja rikastuttaa ekosysteemiä sen sijaan että köyhdyttäisi maaperää lisäten perään keinotekoisia lannoitteita. Mielestäni useita permakulttuuritiloja yhdistää tietynlainen esteettinen kokemus vallalla olevasta jatkuvasta kaaoksesta. Ymmärsin nyt, mistä tämä kaaos koostuu: ruuan tuotanto rakentuu luonnollista kasvutapaa mukailevaan systeemiin. Tämä tarkoittaa sitä, että kasvatuksessa huomioidaan yksilöllisesti esimerkiksi jokaisen viljelykasvin varjon ja valon tarve. Jokainen kasvatettava kasvi, puu ja pensas toimii viereiselle kasvikumppanilleen suojana tai kasvua tukevana voimana. Maaperän pieneliöstön ja mikrobien runsas toiminta on elinehto kestävälle ruoantuotannolle. Sen vuoksi ravintoa tuottavien kasvien seassa saattaa kasvaa pelkkää biomassaa tuottavia nopeakasvuisia kasveja. Kasvit ja puut siis kasvavat sikinsokin ja valloillaan, mikä saattaa aiheuttaa hallitsemattoman sekamelskan tunteen. Pakotettujen suorien rivien ja monoviljelyn sijaan pallo heitetään luonnolle; pidä omanasi ja kasva hyvin. Viljelijän tehtävä on tehdä huomioita luonnosta ja pienimmällä mahdollisella muutoksella pyrkiä saamaan isoin hyöty.
Uudet silmälasit päähän
Permakulttuuri on minulle ennen kaikkea perspektiivin vaihtamista. Se on kykyä nähdä totuttu asia uusin silmin. “Rikkaruohot” ovatkin ravintoa, biomassan tuottajia ja tärkeitä merkkejä maan ravinteiden määrästä. Se on sitä, että marraskuinen sadepäivä ilahdutti, koska sain sadevesitynnyrit täyteen: pesuvettä saunaan. Se on luonnon muotojen ja elementtien tunnistamista ja tiedon soveltamista parhaimpaan käyttötarkoitukseen. Esimerkiksi sitä, mihin rakentaa kasvihuone tai komposti.
Permakulttuuristako ratkaisu muutoksen kynnyksellä?
Monet kurssin opit tulivat heti käytäntöön omassa uudessa maalaiselämässäni. Monet mökillä tekemämme ratkaisut olivat jo entuudestaan permakulttuurin mukaisia, mutta nyt sain niihin syvemmän ymmärryksen ja vahvistuksen siitä, että oikeilla jäljillä ollaan. Näen permakulttuurin tarjoavan pitkäkestoisia ja kestäviä työkaluja ja ratkaisuja. Moderni ihmis- ja yhteiskunta elävät suurta murroksen kautta. Muutoksia kestävämpiin vaihtoehtoihin on pakko tapahtua valtiollisella ja globaalilla tasolla, mutta ennen kaikkea yksilötasolla. Jokaisella kuluttajalla ja yksityishenkilöllä on vastuu valita ympäristöä vähiten kuormittavat vaihtoehdot. Emme voi tuudittautua siihen, että ratkaisut tapahtuisivat vain päättävien elinten taholta. Isot, rakenteelliset muutokset ovat hitaita prosesseja, ja sen vuoksi meidän tulee yksilöinä toimia nopeammin ja vastuullisemmin.
Permakulttuuriset periaatteet ojentavat käteemme toimivan ja kestävän vaihtoehdon muutokseen. Kun ne ymmärtää, ne tuntuvat suorastaan itsestään selviltä. Olemme vain aikojen saatossa kadottaneet kyvyn lukea ja ymmärtää luontoa ja elää sopusoinnussa sen kanssa.
– Toimi luonnon kanssa sen sijaan että toimit sitä vastaan, muotoilee Bill Mollisonkin osuvasti yhdessä periaatteessaan.
Suomesta osallistuneet Miia ja Anni kertovat kokemuksistaan kurssista.
Anni kertoo
Kurssi tuli kohdalleni juuri sopivaan aikaan. Olin juuri palannut takaisin Suomeen Keski-Amerikassa oleskelun jälkeen. Seuraava siirto oli muuttaa maaseudulle perheeni omistamaan 30-luvun hirsitaloon. Omavaraisempi elämä, kaupungista irtaantuminen ja kestävät valinnat olivat olleet mielessä jo useamman vuoden ajan, ja nyt kurssi tarjosi sopivat eväät uuden elämän alkamisen kynnyksellä.
Minulla on entuudestaan puutarhurin perustutkinto, mutta en ole tehnyt alan töitä lähes lainkaan. Kaupallisuus ja tehokkuus, joista koulutus ammensi, ei kiinnostanutkaan minua. Vuosien saatossa törmäsin permakulttuuriin eri yhteyksissä. Ymmärsin että se täytti minussa sen aukon, jonka puutarhurin opinnot olivat jättäneet tyhjäksi: ihmisen vastuu ja velvollisuudet ympäristöön nähden.
Kuinka hyväksyä kaaos
Kurssi selkeytti minua hahmottamaan, kuinka luonto toimii omilla periaatteillaan ja on jo valmiiksi täydellinen. Ihmisen tulee toimillaan ylläpitää ja rikastuttaa ekosysteemiä sen sijaan että köyhdyttäisi maaperää lisäten perään keinotekoisia lannoitteita. Mielestäni useita permakulttuuritiloja yhdistää tietynlainen esteettinen kokemus vallalla olevasta jatkuvasta kaaoksesta. Ymmärsin nyt, mistä tämä kaaos koostuu: ruuan tuotanto rakentuu luonnollista kasvutapaa mukailevaan systeemiin. Tämä tarkoittaa sitä, että kasvatuksessa huomioidaan yksilöllisesti esimerkiksi jokaisen viljelykasvin varjon ja valon tarve. Jokainen kasvatettava kasvi, puu ja pensas toimii viereiselle kasvikumppanilleen suojana tai kasvua tukevana voimana. Maaperän pieneliöstön ja mikrobien runsas toiminta on elinehto kestävälle ruoantuotannolle. Sen vuoksi ravintoa tuottavien kasvien seassa saattaa kasvaa pelkkää biomassaa tuottavia nopeakasvuisia kasveja. Kasvit ja puut siis kasvavat sikinsokin ja valloillaan, mikä saattaa aiheuttaa hallitsemattoman sekamelskan tunteen. Pakotettujen suorien rivien ja monoviljelyn sijaan pallo heitetään luonnolle; pidä omanasi ja kasva hyvin. Viljelijän tehtävä on tehdä huomioita luonnosta ja pienimmällä mahdollisella muutoksella pyrkiä saamaan isoin hyöty.
Uudet silmälasit päähän
Permakulttuuri on minulle ennen kaikkea perspektiivin vaihtamista. Se on kykyä nähdä totuttu asia uusin silmin. “Rikkaruohot” ovatkin ravintoa, biomassan tuottajia ja tärkeitä merkkejä maan ravinteiden määrästä. Se on sitä, että marraskuinen sadepäivä ilahdutti, koska sain sadevesitynnyrit täyteen: pesuvettä saunaan. Se on luonnon muotojen ja elementtien tunnistamista ja tiedon soveltamista parhaimpaan käyttötarkoitukseen. Esimerkiksi sitä, mihin rakentaa kasvihuone tai komposti.
Permakulttuuristako ratkaisu muutoksen kynnyksellä?
Monet kurssin opit tulivat heti käytäntöön omassa uudessa maalaiselämässäni. Monet mökillä tekemämme ratkaisut olivat jo entuudestaan permakulttuurin mukaisia, mutta nyt sain niihin syvemmän ymmärryksen ja vahvistuksen siitä, että oikeilla jäljillä ollaan. Näen permakulttuurin tarjoavan pitkäkestoisia ja kestäviä työkaluja ja ratkaisuja. Moderni ihmis- ja yhteiskunta elävät suurta murroksen kautta. Muutoksia kestävämpiin vaihtoehtoihin on pakko tapahtua valtiollisella ja globaalilla tasolla, mutta ennen kaikkea yksilötasolla. Jokaisella kuluttajalla ja yksityishenkilöllä on vastuu valita ympäristöä vähiten kuormittavat vaihtoehdot. Emme voi tuudittautua siihen, että ratkaisut tapahtuisivat vain päättävien elinten taholta. Isot, rakenteelliset muutokset ovat hitaita prosesseja, ja sen vuoksi meidän tulee yksilöinä toimia nopeammin ja vastuullisemmin.
Permakulttuuriset periaatteet ojentavat käteemme toimivan ja kestävän vaihtoehdon muutokseen. Kun ne ymmärtää, ne tuntuvat suorastaan itsestään selviltä. Olemme vain aikojen saatossa kadottaneet kyvyn lukea ja ymmärtää luontoa ja elää sopusoinnussa sen kanssa.
– Toimi luonnon kanssa sen sijaan että toimit sitä vastaan, muotoilee Bill Mollisonkin osuvasti yhdessä periaatteessaan.
Anni saa kurssin päätteeksi PDC-sertifikaattinsa. Taputukset antaa myös kurssin opettaja Giuseppe Sannicandro. Kuva: Filipe Matos.
Miia kertoo
Annin tavoin myös minulla oli elämässäni sopiva hetki lähteä pohtimaan ja opettelemaan, kuinka kestävämpää elämäntapaa voisi rakentaa. Syksyllä perehdyin monimuotoisuuden hupenemiseen ja ilmastonmuutosskenaarioihin ja minulle alkoi olla yhä selvempää, että elämäntapamme on muututtava. Ruoantuotanto tulee kärsimään rajuista sään muutoksista, ravinteiden kierto häiriintyy entisestään, (“tuholais”)lajeja saapuu nopeasti uusille alueille ja koko yhteiskunta etsii uudenlaista vakautta.
Lähdin kurssille selvittämään, voisiko permakulttuuri olla yksi ratkaisuista, joka auttaisi sopeutumaan ekologisen kriisin mukanaan tuomiin haasteisiin. Olin saanut kosketuksen permakulttuuriin vuosien takaa Friends of the Earth -järjestön leirillä Bulgarian vuoristossa. Tuon jälkeen en ollutkaan ehtinyt perehtyä permakulttuuriin syvemmin.
Kurssilla harjoittelin uutta näkemisen tapaa. Yksi tehtävämme oli kulkea ympäri Southern Lights -ekoprojektin aluetta ja tarkastella, millaisia vuorovaikutussuhteita eri lajeilla on keskenään. Sisäistin kuitenkin nopeasti, että merkittävää osaa vuorovaikutussuhteista ei kuitenkaan havaitse pikaisella vilkaisulla vaan siihen vaaditaan vuosien tarkkailua ja lajiston tuntemusta. Toinen kiinnostava käytännön harjoituksemme oli bokashi-kompostin rakentaminen. Reilun kuution kokoisen kasan kokosimme sekoittamalla olkia, lantaa, hiekkaa ja tuhkaa sekä vettä, johon oli sekoitettu hiivaa ja sokeria. Hajottajien toiminta oli käsin kosketeltavaa, sillä hyvin pian kasan lämpötila alkoi nousta. Permakulttuurissa minua kiehtookin systeemiajattelu yhdistettynä lajikohtaisten erityispiirteiden tuntemukseen.
Kreikassa opiskelimme eri kasvilajeja ja usein harmistuin siitä, etteivät ne kasva täällä pohjoisessa. En pystynyt kuvittelemaan, millainen olisi esimerkiksi metsäpuutarha Suomen ilmastossa. Vesitalouden oppitunneilla koin myös, että tieto ei ollut Suomessa kovin relevanttia, sillä uskoin vesivarojemme riittävän mainiosti. Palattuani Suomeen, kuuntelin ympäristökriisi-aiheista podcastia ja minulle valkeni, että myös Suomessa vuoden 2018 kuiva kesä aiheutti vesivarantojen hupenemisen, eivätkä vesivarannot olleet vuoden 2019 lopussa vieläkään palautuneet. Ehkä vesitalouteen perehtyminen olisi sittenkin ihan paikallaan. Onnekseni löysin kurssin jälkeen myös Riikka Kaihovaaran Riippumaton puutarha -teoksen, joka täydensi loistavasti puuttuvat palaset muun muassa kasvilajeista, jotka voisivat kasvaa suomalaisessa metsäpuutarhassa.
Vuoden vaihteessa aloitin työt kestävää elämäntapaa edistävässä hankkeessa. Permakulttuurin filosofia on kulkenut työssä mukanani, vaikka en olekaan päässyt työntämään käsiäni multaan tai suunnittelemaan permakulttuurin metodien mukaan. Tänä vuonna aion kuitenkin tehdä suunnitelmia muun muassa savisen maaperän parannuksesta.
PDC-kurssi Kreikassa ennen kaikkea syvensi omaa ymmärrystäni ekosysteemien toiminnasta. Koen, että ihminen lajina on menettänyt yhteytensä ympäröivään luontoon mutta uskon, että luontoyhteyden palauttaminen ja vahvistaminen on kuitenkin mahdollista. Permakulttuurin kauneus on minulle siinä, että ympäristöä havainnoidaan tarkasti ja etsitään erilaisia ratkaisuja, jotka kumpuavat luonnon omista taipumuksista. Me voimme valita, tuhoammeko ympäristöämme vai elämmekö harmoniassa sen kanssa.
Toivon, että kaikki, joita permakulttuuri vetää puoleensa, liittyvät rohkeasti mukaan toimintaan ja tulevat oppimaan ja jakamaan ymmärrystään.
Annin tavoin myös minulla oli elämässäni sopiva hetki lähteä pohtimaan ja opettelemaan, kuinka kestävämpää elämäntapaa voisi rakentaa. Syksyllä perehdyin monimuotoisuuden hupenemiseen ja ilmastonmuutosskenaarioihin ja minulle alkoi olla yhä selvempää, että elämäntapamme on muututtava. Ruoantuotanto tulee kärsimään rajuista sään muutoksista, ravinteiden kierto häiriintyy entisestään, (“tuholais”)lajeja saapuu nopeasti uusille alueille ja koko yhteiskunta etsii uudenlaista vakautta.
Lähdin kurssille selvittämään, voisiko permakulttuuri olla yksi ratkaisuista, joka auttaisi sopeutumaan ekologisen kriisin mukanaan tuomiin haasteisiin. Olin saanut kosketuksen permakulttuuriin vuosien takaa Friends of the Earth -järjestön leirillä Bulgarian vuoristossa. Tuon jälkeen en ollutkaan ehtinyt perehtyä permakulttuuriin syvemmin.
Kurssilla harjoittelin uutta näkemisen tapaa. Yksi tehtävämme oli kulkea ympäri Southern Lights -ekoprojektin aluetta ja tarkastella, millaisia vuorovaikutussuhteita eri lajeilla on keskenään. Sisäistin kuitenkin nopeasti, että merkittävää osaa vuorovaikutussuhteista ei kuitenkaan havaitse pikaisella vilkaisulla vaan siihen vaaditaan vuosien tarkkailua ja lajiston tuntemusta. Toinen kiinnostava käytännön harjoituksemme oli bokashi-kompostin rakentaminen. Reilun kuution kokoisen kasan kokosimme sekoittamalla olkia, lantaa, hiekkaa ja tuhkaa sekä vettä, johon oli sekoitettu hiivaa ja sokeria. Hajottajien toiminta oli käsin kosketeltavaa, sillä hyvin pian kasan lämpötila alkoi nousta. Permakulttuurissa minua kiehtookin systeemiajattelu yhdistettynä lajikohtaisten erityispiirteiden tuntemukseen.
Kreikassa opiskelimme eri kasvilajeja ja usein harmistuin siitä, etteivät ne kasva täällä pohjoisessa. En pystynyt kuvittelemaan, millainen olisi esimerkiksi metsäpuutarha Suomen ilmastossa. Vesitalouden oppitunneilla koin myös, että tieto ei ollut Suomessa kovin relevanttia, sillä uskoin vesivarojemme riittävän mainiosti. Palattuani Suomeen, kuuntelin ympäristökriisi-aiheista podcastia ja minulle valkeni, että myös Suomessa vuoden 2018 kuiva kesä aiheutti vesivarantojen hupenemisen, eivätkä vesivarannot olleet vuoden 2019 lopussa vieläkään palautuneet. Ehkä vesitalouteen perehtyminen olisi sittenkin ihan paikallaan. Onnekseni löysin kurssin jälkeen myös Riikka Kaihovaaran Riippumaton puutarha -teoksen, joka täydensi loistavasti puuttuvat palaset muun muassa kasvilajeista, jotka voisivat kasvaa suomalaisessa metsäpuutarhassa.
Vuoden vaihteessa aloitin työt kestävää elämäntapaa edistävässä hankkeessa. Permakulttuurin filosofia on kulkenut työssä mukanani, vaikka en olekaan päässyt työntämään käsiäni multaan tai suunnittelemaan permakulttuurin metodien mukaan. Tänä vuonna aion kuitenkin tehdä suunnitelmia muun muassa savisen maaperän parannuksesta.
PDC-kurssi Kreikassa ennen kaikkea syvensi omaa ymmärrystäni ekosysteemien toiminnasta. Koen, että ihminen lajina on menettänyt yhteytensä ympäröivään luontoon mutta uskon, että luontoyhteyden palauttaminen ja vahvistaminen on kuitenkin mahdollista. Permakulttuurin kauneus on minulle siinä, että ympäristöä havainnoidaan tarkasti ja etsitään erilaisia ratkaisuja, jotka kumpuavat luonnon omista taipumuksista. Me voimme valita, tuhoammeko ympäristöämme vai elämmekö harmoniassa sen kanssa.
Toivon, että kaikki, joita permakulttuuri vetää puoleensa, liittyvät rohkeasti mukaan toimintaan ja tulevat oppimaan ja jakamaan ymmärrystään.
Miia ja Southern Lights -ekoprojektin Sheila Darmos. Kuva: Filipe Matos.
Harmonista olemista!
Toivovat,
Miia ja Anni
Toivovat,
Miia ja Anni
RSS Feed
